Suuria tunteita...

SM-kisat olivat ja menivät. Käteen jäi AVA-H titteli, pala pronssia sekä haikea olo pienestä suuresta virheestä...

Kisa viikonloppu alkoi perjantain pre-kisoilla. Kaksi normaalia starttia, joista ensimmäinen agirata ja toinen hyppis. Eve oli oikeinkin hyvän tuntuinen: täynnä virtaa ja liikkeet vaikuttivat hyviltä. Oikeaa takajalkaa ei edelleenkään ojentanut yhtä hyvin kuin vasenta, mutta kaikin puolin koira tuntui hyvältä.

Tuomarina toimi Rantamäki-Lahtinen ja radat olivat luvattoman helpot. Sekaan ei mahtunut oikeastaan mitään ihmeellistä. Yksi pakkovalssi yksi pyöritys ja siinä se. Pääsihän ainakin kunnolla luukuttamaan. Eve liikkuikin mainiosti ja aika oli koko 110 koirakon joukossa 4. nopein! Valitettavasti mukaan mahtui sitten puomin alastulon komia loikka. Tuli niin korkealta ja kovaa ettei kyllä käynyt pienessä mielessäkään ajatus pysähtymisestä. AAARGH! Radan vaikeusasteesta kertoo paljon Even sijoitus 2. nopeimmalla 5 tuloksella. Taidettiin olla 38... :)

Hyppikselle lähdin todella luottavaisena. Rata oli helppo ja Eve oli edellisen radan liikkunut loistavasti. Rata kulkikin mainiosti ja tulokseksi saatiin 0. Eve ei omasta mielestäni liikkunut ihan niin hyvin kuin edellisellä radalla ja yksi käännös meni tosi pahasti pitkäksi kun myöhästyin valssissa. Siihen paloi ainakin 0,5 sekuntia, todennäköisesti enemmänkin. Sijoituimme kuitenkin 3. ja saimme sen viimeisen SERT:n, jolla Eve saavutti hyppyvalion arvon!

Näiden ratojen jälkeen oli toisaalta luottavainen mieli seuraavalle päivällä SM-joukkueradoille. Toisaalta tuo puomin loikka hieman arvelutti. Aamulla tulin kannustamaan muita joukkueen koirakoita, mutta Even jätin kotiin lepäämään. Perjantain jäljiltä se oli todella väsynyt, eikä aamulla suostunut tulemaan makkarista ulos ennenkuin kävin sen sieltä erikseen hakemassa.

Joukkueemme ensimmäinen koirakko oli Hulina ja Marianne. Rata oli helppo, joten itselläni oli heidän suhteen tosi luottavainen mieli. He tekivätkin nopean ja siistin nollan, ilman mitään ylimääräisiä koukeroita. Puomia Marianne harmitteli, kun se oli niin hidas, mutta kokonaisaika oli todella hyvä.

Toisena koirakkona starttasi Tzippi ja Raisa. He tekivätkin oikeinkin hyvän radan. A:lle Raisa alkoi tehdä valssia, mitä ei ollut tarkoitus, valui hieman väärään paikkaan ja veti koiran A:lta ohi. Siitä 5 ja aikaa paloi. Loppuaika jäi kuitenkin alle ihanneajan, joten tulokseksi jäi 5, mikä oli oikeinkin hyvä kahden koirakon jälkeen. Taisimme olla siinä vaiheessa 10 tai jotain.

Kolmantena koirakkona starttasi Jekku ja Terhi, jotka eivät olleet startanneet kuin kaksi kertaa tänä vuonna. Tulkoset olivat 10 ja hylly. Olin kuitenkin tosi luottavainen heihin, sillä Jekku on hyvin lähellä liikkuva ja nenästä vietävä koira, joka ei oikeastaan virheitä juurikaan tee ja rata oli sen verran helppo että uskoin heidän radan puhtaasti selvittävän. Ja niinhän he tekivätkin ja vielä melko nopean nollan! Kolmen koiran jälkeen olimme 6. ja mahdollisuudet oli vaikka mihin. Kuten joukkue kaverit sanoivat :"Nyt täytyy vain tehdä h...vetin nopea nolla!" Siinäpä sitä ohje nuoraa omalle finaaliradalle. Paineita paineita.. No sitä vartenhan halusin nimenomaan ankkuriksi, jotta sain harjoitella paineiden alla kisaamista...

Ajelin välissä kotiin, käytin koirat ja katselin Venlojen viestiä. Tiedostin hyvin, että nopealla nollalla oli mahdollisuudet jopa mitaliin, vaikka todella kovia joukkueita oli edellä. Puomi vain huoletti, kun edellisenä päivänä Eve oli sen loikannut. Vauhtiin luotin, mutta kuinkahan käy keinun? Reeneissä oli tullut aika nopeasti läpi. Toki Luomalan linja oli ollut paljon sallivampi... Näillä mietteillä ajelin kisa paikalle.

Kun odottelin lähtöä, en oikeastaan jännittänyt. Tiesin, että rata on helppo. Piti vain olla huolellinen ja antaa koiran mennä. Puomille päädyin tosi safety ratkaisuun. Menin tuomarien puolelta, varmistin rytmityksellä ja tarvittaessa pyöräytän putkeen. Näin puomin pitäisi onnistua kaikkein todennäköisimmin. Lisäksi ajattelin vielä sunnuntaita. Jos peikko tulisi nyt takaisin, en yksilökisoihin mitenkään saisi sitä karistettua Even selästä.

Rata lähti tosi hyvin liikkeelle. Tiukahko pakkovalssi, josta muurilta kepeille suoraan. Vienti kauempaan päähän putkeen, josta hyvin koira mukaan renkaalle, takaakierto päällejuoksu ja siitä hypyn kautta kauempaan päähän putkeen. Tässä osa koirista meni väärään päähän putkeen, mutta Even kohdalla en edesosannut pelätä sitä. Eve kulkee niin hyvin mukana, kunhan vain maltan rauhoittaa itseni. Kaikki hyvin tähän asti. Putkesta läheltä mukaan, josta lähetys puomille, juoksin ohi, hidastin, jolloin Evekin hidasti ja alkoi kysellä. Komensin vielä alastulolla melko voimakkaasti koske käskyä, mutta Eve lähti liikkeelle itsenäisesti. Otti kyllä kontaktin, muttei ajatellutkaan alaseteen, puhumattakaan siitä, että olisi käynyt nokkaisemassa maata... Kun Eve karkasi, jäin siinä pahasti jälkeen, pyöräytin Even ja lähetin putkeen. Tässä hävisin varmasti sekunnin verran. Putkesta hyppy pyörittämällä, A:lle josta hyvä juoksukontakti. Hyppy, kahden hypyn pyöräytys, jossa otin hieman huonosti Even mukaan ja kaarre valui pitkäksi. Edessä vielä keinu ja maali suora. Keinulla jäin lähelle varmistamaan ettei tule läpi. Kiihdytimme yhtä aikaa ja jäin hieman maalisuoralla jälkeen, mutta Eve meni tosi hyvin suoraan hypyt maaliin asti! Tulos nolla ja nopea sellainen! Sijoitus sillä hetkellä 1. Nyt vain jännittämään muiden tuloksia. Toki itse en edes halunnut mennä kuuntelemaan, sillä pelkäsin mitä muut tekevät.

Niinhän siinä kävi, että seuraava joukkue jäi selkämme taakse. Sijoitus ainakin 5. Seuraava koirakko teki aivan loistavan radan ja ohitti meidät tuloksissa. Myös seuraavat menivät meidän ohitse. Jäljellä kaksi joukkuetta ja molempien pitäisi jäädä meidän jälkeemme. Seuraavat tekivät loistavaa rataa kunnes koira karkasi väärään päähän putkeen. Vielä viimeinen koirakko. Rata näytti siistiltä eikä virheitä tullut. Heiman masentuneina totesimme jääneemme neljänsiksi, kunnes kuulutus sanoi meidän olevan palkintopallilla. Nyt alkoi jännittää. Osa seurakavereista tuli onnittelemaan, mutta ennen virallisia tuloksia emme uskoneet. Lopulliset tulokset paljastivat kuitenkin meidän olleen kuin olleenkin kolmansia. Vajaa sekunti hopeasta ja saman verran voitimme 4. sijoittuneita! Even rata oli riittävän nopea siihen, että P-HAU metsästi ensimmäisen SM-joukkue mitalin!!!

Koko ilta meni hymyillessä. Oli aivan uskomaton fiilis. annoin itselleni luvan juhlia rauhassa koko illan ja aamulla nollaisin tilanteen ja keskittyisin yksilöihin. Kuitenkin jo illalla ajatukset alkoivat olla focusoituneet kohti yksilökisoja, eikä joukkuemitali enää pyörinyt päälimmäisenä mielessä. Aamulla olin todella keskittynyt ja itsevarma. Tänään oli aika menestyä.

Hyppis oli oikeinkin mukavan oloinen. Oli paikkoja, joissa sai ottaa koiraa haltuun, mutta toisaalta rata oli hyvin jouheva. Alkuun päädyin pakkovalssiin, jossa myöhästyin todella rankasti. Jouduin työntämään hypylle ja myöhästyin valssista. Sain Even suurinpiirtein kiinni pituuden valssiin, mutta lähdin n.30 astetta väärään suuntaan ja vein suoraan takaakiertoon. Eve teki juuri niinkuin ohjasin, joten hyllystä ei voi syyttää ketään muuta kuin itseäni. Aloitin varmistellen, jonka jälkeen en päässyt rytmiin mukaan ennekuin kaikki oli jo mennyttä. En oikein osannut tuntea mitään. Oli vain tosi tyhjä olo. Harmitti kyllä, mutten oikein voinut olla kiukkuinenkaan. Tein virheen, mikä johti hyllyyn ja kisat päättyivät ennenkuin ne oikein ehtivät alkaakaan. Koira oli tehnyt kaiken oikein.

En ollut uskaltanut kisata ja haastaa rataa. Jälkeenpäin kun katsoin tuloksia totesin, että sillä alulla minulla ei olisi ollut  mitään mahdollisuuksia mitaleille. Olisin tarvinnut kaksi täydellistä rataa, jotta olisin voinut haastaa kärkipään koirakot. Niin kovia aikoja he tekivät. Tästä täytyy vain ottaa opiksi. Täytyy oikeasti uskaltaa, jos haluaa voittaa. Tämän näytti Pete Megin kanssa, joka vei makseissa SM-kullan upeilla radoilla. Paljon onnea heille! Itseni täytyy vielä ottaa teistä paljon oppia.

sami